Omavarainen eläintenpito I

Emme ole vielä siinä pisteessä, mutta siihen tähtäämme, että saisimme tarvittaessa ruokittua ainakin minimimäärän eläimiä talvikauden yli. Meille ehdoton minimi olisi kolme lammasta, kaksi kuttua, kolme-neljä kanaa ja kukko.

TALVIKAUDEN RUOKINTA
Heinä
Talviruokintakaudeksi lasketaan täällä (eteläinen Suomi) noin kahdeksan kuukautta. Märehtijää kohden varataan 1,5 kg⁽¹ hyvää, kuivaa karkearehua vuorokautta kohden. Eli yhden eläimen kuukausikulutus olisi 45 kg ja kaikilla viidellä 225 kg (suunnilleen saman verran kuin yksi suurpaali kuivaheinää). Koko talvikauden tarve yhteensä viidelle vuohelle ja lampaalle on tällöin 1800 kg hyvää kuivaheinää. Toisaalta, jos uuhet karitsoivat ja kutut kilistelevät vielä talviruokintakauden aikana, heinän tarve kasvaa tätäkin suuremmaksi. Yllätyksiäkin voi aina sattua. Siksi viisainta olisi varata heinää ainakin kahteen tuhanteen kiloon asti.

Mitä hyvä heinä sitten on ja kuinka selvitetään, miten suurelta alalta se saadaan tuotettua? Ensimmäiseen kysymykseen vastaaminen on paljon helpompaa kuin jälkimmäiseen - vaikka minun vastaukseni onkin osittain ristiriidassa nykykäsitysten kanssa, erityisesti mitä lampaisiin tulee, mutta siitä on yleinen hyväksyntä, että pienmärehtijöille parasta heinää on mahdollisimman lehtevä ja vähäkortinen. Paksua kortta eivät lampaat, eivätkä vuohet syö - se jää tähteeksi ja menee näin hukkaan. (Hevosillehan homma menee hiukan toisin päin ja olen kuullut, että jotkut siirtävät lampaille tai vuohille kelpaamattomat tähteet vielä hevosten eteen; meillähän tätä mahdollisuutta ei ainakaan vielä ole, joten haaskioon menee tähde täysin.)  Eli hienorakeinteinen "heinä" on parasta. Näille molemmille pienmärehtijöille käy periaatteessa kuta kuinkin sama rehu, mutta vuohet ja lampaat myös poikkeavat hiukan toisistaan: lampaat ovat selvemmin nimenomaan ruohonsyöjiä ja vuohet taas ituhippejä, kotka haluavat popsia mieluummin erilaisia kukkia, yrttejä ja puiden lehtiä kuin pelkkää ruohoa. Kuitenkin molemmille lajeille käy heinävaltainen, mutta monipuolinen ja villiyrttejä sisältävä perusrehu mitä mainioimmin. Se on ehkä parasta mitä voi olla (ja tässä kohden siis poikkean alan oppikirjoista), monipuolinen ruokavalio jo itsessään turvaa hivenaineiden saantia ja tukee eläimen terveyttä. Ehkä juuri monipuolisen ruokavalionsa vuoksi vuohia pidetäänkin erityisen terveinä eläiminä!
Eli katsoisin, että luonnonniittyheinä, erilaisin lehdes- ja yrttikerpuin täydennettyinä on mitä täydellisintä perusravintoa niin vuohille kuin lampaillekin, ja aivan erityisesti silloin, kun rehuissa pyritään omavaraisuuteen, sillä monipuolinen perusrehu vähentää merkittävästi täydennysrehujen tarvetta.

Hyvän rehun lisäksi tarvitaan eläimen ylläpitoon sitten enää suolakivi ja todennäköisesti (Suomen oloissa) hiukan seleenilisää. Toisaalta voidaan spekuloida sillä, kuinka kauan lisäseleeniä on syytä antaa, jos tilalla noudatetaan suljettua kiertotaloutta. Sillä silloin periaatteessa kaikki ravinteet kiertävät ja syöty seleeni jatkaa lannan mukana matkaansa edelleen maahan ja uusiin kasveihin, mitä kautta myös eläinten rehuihin.
[Pohdintaa: entä köyhdytettävät/lannoittamattomat luonnonniityt?]

Perusrehuun tai toisaalta lisärehuksi voi laskea kuuluvaksi myös erilaiset kerput eli puiden ja pensaiden lehdeksistä tai erilaisista yrteistä kootut isohkot, kuivatut kimput. Määrästä riippuen niiden merkitys on joko ravitsemusta täydentävä tai ne voivat olla suorastaan massaltaan merkittävä osa eläimen ravitsemusta. Etenkin lehdeskerput sopivat hyvin runsaampaankin käyttöön, mutta yrteistä ainakin nokkonen ja maitohorsma soveltuvat samoin hyvin myös. Sen sijaan mm. mesiangervo on lääkeyrtti, jonka käyttöä on syytä säännöstellä. Sekin on kuitenkin oivallinen monipuolistava rehuaines pieninä määrinä sekä hyvä säilyttää myös varalla sisältämänsä salisyylihapon, erään kipulääkeaineen, vuoksi. Lehdesten suhteen kannattaa muistaa, ettei niiden käyttöarvoista määrää voi arvioida suoraan punnituksen perusteella, sillä ne sisältävät myös osuuden ravinnoksi kelpaamatonta kovaa ja karkeaa ainesta.

Pienmärehtijöiden väkirehut
Ylläpidossa olevat lampaat tai vuohet eivät tarvitse väkirehua. Sen sijaan tiineysjakson loppupuoliskolla olevat uuhet ja kutut, imettävät ja/tai lypsymaitoa tuottavat emot sitä tarvitsevat. Myös karitsoille ja kileille väkirehut tekevät hyvää kasvun vauhdittamiseksi, sopivasti annosteltuina.

Jos haluaa poiketa valmisrehuista, kaksi rehutyyppiä muodostaa väkirehustuksen perusrungon: hiilihydraatti‒ ja proteiinikasvit.

Viljoista saadaan energiaa ja hivenaineita ja niistä tavallisin ja helpoin on kaura. Kotoisissa seoksissa viljana käytetään joko pelkästään sitä tai sitten se on määrältään selvästi suurimmalla osuudella viljaseoksessa. Meillä on ollut molempia: joko pelkkää kauraa tai sitten kauraa lähinnä ohralla lisättynä. Väkirehusta massaltaan suurin osuus tulee viljoista, joten kauran osuus on merkittävä. On myös mahdollista korvata viljan osuus osittain tai kokonaan juurikasveilla tai perunalla, mutta näiden käytöstä märehtijöillä omat kokemukseni ovat vielä vähäisiä. Kiinnostusta kuitenkin on ja ensi kesän myötä kokemustakin karttunee.

Proteiinirehun osalta on valittavissa monia erilaisia lähteitä, Suomessa kasvavista vaihtoehdoistakin käyvät esimerkiksi herne, härkäpapu, rypsi, rapsi, auringonkukka, sinimailanen ja hampun siemen. Nämä poikkeavat koostumukseltaan keskenään ja olenkin tällä haavaa päätymässä johtopäätökseen, että mahdollisimman monipuolinen seos on paras. Tätä rehua voi oman kokemukseni mukaan tarjota kuivatusta siemenestä ainakin kokonaisena tai rouhittuna, liotettuna ja fermentoituna. Maittavuudessa on kyllä vaihtelua, mutta eläimet kykenevät kyllä sopeutumaan näihin eri tarjoilutapoihin.

Minkä verran väkirehuaineksia sitten varataan? Kotovaraisen rehustuksen monet erilaiset variantit huomioiden ei voi antaa yksiselitteisiä, yleisiä ohjeita, mutta jokainen voi laskea niitä itse. Loppuun annan yhden suuntaa‒antavan laskelman ‒ puhtaasti omiin käytännön kokemuksiini pohjautuen ‒ joten en lupaa sen käyttökelpoisuudelle mitään takeita. Se on vain esimerkki. Mutta ensin selite:

Esimerkkinä mainittakoon, että lypsävien vuohien rehustuksessa meillä ‒ ja useimmissa muissakin paikoissa ‒ on käytössä tuotokseen, eläimen kokoon ym. omaan kulutukseen suhteutettu portaittainen järjestelmä:
Talvikauden vuorokauden tuotoserot ovat meillä vaihdelleet eläimestä toiseen noin litran ja kolmen litran maitoa välillä. Tällöin kolmen litran kutulle on tarjottu 1, 5 l kauraa + väh. 0,5 l proteiinirehua, kun taas litran lypsävä on saanut kauraa vajaan litran ja proteiinirehua 1‒1,5 dl. On huomioitavaa, että suurituotoksisin lypsikkimme on kaikkein suurikokoisin ja tarvitsee siis myös jo ylläpitoonsa enemmän ravintoa, kuin pienemmät kutut. Toisaalta erityisen hyvälaatuinen, hyvin sulava, hieneä karkearehu vähentää kauran kulutusta.
Väkirehu maittaa paremmin, jos karkearehun annostelusta ei ole liian kauaa aikaa. Märehtijöillä pötsin happamuuden vaihtelut voivat olla kohtalokkaita ja siksi viisaina eläiminä vuohet (ainakin suomenvuohet) näyttävät säännöstelevän väkirehunkäyttöä tarpeen mukaan myös itse. Toisaalta pidemmälle jalostetuilla lampailla tämä mekanismi ei tunnu toimivan, vaan lampaat päästessään vapaasti väkirehun äärelle todennäköisesti ahmivat itsensä sairaiksi. Kun muistetaan, että vakaviin pötsiongelmiin voi kuolla nopeastikin, ymmärretään kuinka vakavasta asiasta loppujen lopuksi on kyse. "Oikeaoppista" rehustusta voi ja kannattaakin opiskella kirjallisuudesta ja netistä (lähdekritiikki huomioiden tietenkin) ja käyttää tai laatia itse laskelmia ja taulukoita, vaikka sitten suuntaa‒antavastikin vain, mikäli oma rehustus poikkeaisikin annetuista esimerkeistä. Kuitenkin tärkeintä ovat eläinten tarkkailu ja sen tosiasian muistaminen, että märehtijöiden ruokintamuutokset tehdään aina vähitellen, jotta pötsi ehtii sopeutua niihin.

"Kuitenkin tärkeintä ovat eläinten tarkkailu ja sen tosiasian muistaminen, että märehtijöiden ruokintamuutokset tehdään aina vähitellen, jotta pötsi ehtii sopeutua niihin."

Yhden esimerkkivuohen talvikauden rehunkulutus meidän tilallamme tänä vuonna: Aksa on meillä tällä haavaa keskituottoinen kuttu, jonka yhden päivälypsykerran tuotto on hyvällä rehustuksella ollut vajaat kaksi litraa maitoa. Aksa on saanut kauraa syönnin mukaan jopa 1,5 litraan asti (syö vaihdellen, mutta keskimäärin reilun litran verran) ja proteiinirehua 2-3 dl. Aksa vastaa erittäin hyvin laadukkaaseen karkearehuun, mikä vaikuttaakin hänen maitotuotokseensa merkittävämmin, kuin väkirehun annostuksen lisääminen.
Aksan väkirehun kulutuksesta voidaan johtaa laskelma: 1,2 l kauraa * 30 * 8 = 288 l. Koska kaura kuitenkin myydään kiloina, eikä litroina, fiksu laskee mieluiten saadun analyysitiedon mukaan, mutta nyt käytän viime vuoden keskimääräistä hehtolitrapainoa (hlp), joka oli 56,9 kg⁽². Koska hehtolitrahan on sadan litran paino, tarkoittaa se täten sitä, että yksi kaurakilo painaa keskimäärin 0,569 kg. Eli 288 l * 0,569 kg tekee pyöristettynä noin 164 kg, mikä siis on yhtä lypsykuttua kohden meillä keskimäärin tarvittava kauramäärä talvikauden ruokintaa varten, mikäli muuta viljaa ei juuri tarjota.
Proteiinirehua voisi karkeasti arvioiden ajatella varattavan 2,5 dl/vrk. Koska koostumus on meillä vaihdellut, en tähän tarkempia laskelmia tee. Periaate tulee kuitenkin selväksi jo yllä esitetysti kauran kohdalla.

Huom! Mitä edellä on esitetty, sisältää tosiaan nyt vain talvikauden ruokinnan. Neljän kuukauden kesärehustuksen jakso jää siitä vielä pois. Oma kokemukseni on, että kesällä väkirehua rehua kuluu uunnilleen saman verran - joskus vähemmänkin, joskus erityisen kovasta huippulypsystä johtuen enemmän kuin talvikaudella, siitä huolimatta, että laidunkaudella lypsymäärät ovat suurempia. Tuore, monipuolinen ravinto on erinomainen tuotoksen lisääjä.

Huom2! Jos väkirehu tuotetaan itse tilalla, pitää ruokinta sopeuttaa olemassa oleviin resursseihin ja yllä esitetyn kaltaiset laskelmat antavat silloin vain suuntaviivoja siihen, millaisia määriä lisärehua märehtijöille olisi hyvä käyttää.

Joutilaan kutun ja uuhen tunnutusruokinta väkirehuilla poikkeaa tietenkin lypsyvuohen väkirehustuksesta. Tähän on kuitenkin löydettävissä hyvät ohjeen mm. Terttu Hassisen "Omat lampaat" ‒kirjasta, jonka tunnutus‒ohjeita voi siltään soveltaa myös vuohille. Ja soveltaa tarvittaessa tilan omaan rehustukseen soveltuvaksi.

 

Kanojen, ankkojen ja viiriäisten rehut
Kanojen, ankkojen ja viiriäisten rehustus on niin pitkälti samantyyppistä, että monet kasvattajat käyttävät näille kaikille samoja, kanojen valmisrehuja.

Omavaraiseen rehustukseen panostava joutuu kuitenkin miettimään asiaa hieman syvällisemmin. Kanojen ruokinnan perusrunko on samantyyppinen kuin märehtijöiden väkirehustus: viljoilla ja proteiinirehulla, täydennettynä mahdollisimman monipuolisesti vihanneksilla ja/tai luonnonkasveilla, päästään pitkälle. Kaikkiruokaisena eläimenä kanoille kuitenkin kelpaavat proteiininlähteeksi hyvin myös eläinperäiset tuotteet - itse käytän paljon omien vuohiemme ylijäämämaidosta tehtyä tuorejuustoa, mutta saavat myös keitettyjä ja murskattuja munia, jauhotoukkia sekä tilateurastuksesta jääneistä huonommista rehunosista jauhettua ainesta. Viljoja olen osittain korvannut keitetyllä perunalla ja raa'an sokerijuurikkaan raasteella. Jos vihanneksia on paljon, keitetty ja soseutettu massa voi korvata myös osan viljasta.
Munivien kanojen osalta on muistettava suuri kalkin tarve. Kalkkiraetta/munankuoria tms. on oltava aina tarjolla!
Lintujen ruuansulatus vaatii myös täydennystä kivipiiraan, eli tarjolla on oltava myös karkeaa hiekkaa ja/tai pikkukiviä, etenkin ellei kalkkia tarjoilla raemuodossa.

Ankkojen ruokavalio on hyvin samanlainen kuin kanoilla. Ankat kuitenkin laiduntaessaan nauttivat runsaasti ruohokasveja, joten jos mahdollista, ankoille pitäisi tarjota vastaavaa rehua myös talviruokintakaudella. Omat kokemukseni rajoittuvat toistaiseksi enimmäkseen hävikkisalaatin tarjoiluun, mutta aidosti omavaraisessa rehustuksessa moiseen ylellisyyteen ei juuri ole mahdollisuutta. Silloin joutunee tyytymään kokeiluihin missä muodossa ankat mieluiten nauttisivat kuivatut yrttinsä. Kokonaisena veteen lisätyt kuivatut nokkoset eivät ainakaan suurina määrinä maistu, mutta onko vika siinä, että ne ovat olleet kokonaisia, vai onko nokkonen vain suurina määrinä liian tuhtia syötävää?

Viiriäisten hyvä rehuvalio sisältäisi kanojen tarpeeseen verrattuna taas runsaammin proteiinia, joten sen huomioiminen on suositeltavaa. Huomioitavaa on myös rehun raekoko - pienikokoisena kanalintuna viiriäinen tarvitsee hienojakoisempaa ravintoa ja esimerkiksi monia helppoja proteiininlähteitä ei voi tarjota kuivattuna siltään - herneet ja pavut ovat liian isoja viiriäisen nokkaan. Kokemuksen mukaan sen sijaan hampunsiemen sopii ja maittaa hyvin ja viljoja on myös mahdollista tarjota kokonaisina.

Määristä on vaikea sanoa paljoakaan, kun rehua voidaan koostaa niin kovin monella eri tavalla. Mutta suuntaa antavasti voidaan kenties todeta kanan (kevyt munijarotu) tarvitsevan viljaa noin 1,5 dl päivässä silloin, kun muuta ruokaa on myös hyvin saatavilla, eikä viljaa korvata muilla kasveilla, kuten perunalla.

Kauran lisäksi on hyvä olla myös muuta viljaa. Vehnä on kanoille erinomaisen hyvää. Tänä vuonna olemmekin syöttäneet enimmäkseen vehnää ja kauraa vain vähän, sillä kanat ovat saaneet melko paljon myös keitettyä ja murskattua perunaa. Peruna ja kaura vastaavat sikäli jossain määrin toisiaan, että molemmat sisältävät runsaasti energiaa, mutteivät niin paljon muuta.
Liian vähäproteiininen ruokinta näkyy kyllä muninnassa. Toisaalta munantuoton heikkouteen voi olla muitakin syitä, kuten valon määrä ja kanan yleinen terveydentila.

Muista! Linnuille pitää aina olla tarjolla karkeaa hiekkaa ja mahdollisesti pikkukiviä siinä lisänä. Muniville linnuille pitää lisäksi olla vapaasti tarjolla myös kalkkilisää. Munankuorten kuivattaminen, pieneksi rouhiminen ja linnuille lisäkalkkina tarjoilu on helppo tapa ravinteen kierrättämiseen, mutta lisäkalkki on varmuuden vuoksi silti hyvä olla tarjolla. Kalkkirae toimii samalla sekä kalkkilisänä, että kupusorana, joskin se on kyllä teollinen tuote.

♧

Eri eläinlajien rehustuksen suunnitteluun on olemassa käytännöllisiä taulukoita ja muita työkaluja, mutta ne eivät välttämättä toimi kovin hyvin mahdollisimman luonnonmukaisessa pientuotannossa. Omavarainen rehustuksen suunnittelu voi olla haasteellista, sillä silloin saatetaan käyttää myös valtavirrasta poikkeavia ravinnonlähteitä. Osaan näistä saattaa aktiivinen suunnittelija löytää viitteelliset, laskelmiin käyvät ravintoarvot, mutta etenkin luonnonkasvien kyseessä ollen se on melko epätodennäköistä - etenkin kun eri kasvit muodistavat vain jonkin, tarkemmin määrittelemättömän, osan rehukokonaisuudesta. Tällöin harkinta, järkevyys ja kokeilu muodostavat pohjan käytännönläheiselle, kokemusperäiseen tietoon perustuvalle, tilakohtaiselle ruokinnan suunnittelulle. Ja jokaisen tilan kokonaisuus on ainakin hieman uniikki ja erilainen kuin toisen.

¹⁾ Lampaille vuorokauden kuivan karkearehun suositus on 1,5-2 kg/eläin, hieman pienikokoisemmille vuohille taas 1-1,5 kg/eläin. Tilallamme ei keskitytä suurimassaisiin tuotantolampaisiin, joten 1,5 kilon rehutavoite on hyvä molemmille.

²⁾ Tieto on Farmit.fi - sivustolta saatu 2020-vuoden ennakkotietoarvo Eviran mittauksista.

 

Ajatuksia omavaraisemmasta elämäntavasta

Ei sen tarvitsisi olla mikään erikoisuus. Siis sen, että pyrkii tuottamaan itselleen, perheelleen ja ehkä jopa laajemminkin yhteisölle ruokaa, vaatetta ja lämpöä, ehkä sähköä ja vaikka työkaluja myös. Yhteisö – kylä tai kaupunginosa voisi toteuttaa kiertotaloutta ja luoda mahdollisuuksia ihan jokaiselle meistä vaikuttaa omaan olemiseensa. Hienointa omavaraisuusajattelussa onkin ehkä se, että ratkaisut ovat omissa käsissämme – ei ehkä jokaisella yksilönä, mutta yhteisöinä.

"Hienointa omavaraisuusajattelussa onkin ehkä se, että ratkaisut ovat omissa käsissämme – ei ehkä jokaisella yksilönä, mutta yhteisöinä."

Omavaraisuus on käsitteenä laaja ja häilyväinen ja ne, jotka sitä pyrkivät toteuttamaan tähtäävät keskenään hyvinkin vaihteleviin päämääriin. Myös perusteet vaihtelevat yhtä paljon, yhteistä on kuitenkin kiinnostus tuottaa hyödykkeitä itse, alusta alkaen. Se on hyvää tekevän juurevaa toimintaa, jossa palkkio tulee paitsi itse lopputulemasta myös kestävästä mielihyvästä.

Eikä omavaraisuus edes ole kovin kaukainen asia, sillä vain pari sukupolvea sitten osittainen omavaraisuus oli maaseudulla ja usein kaupungissakin yleinen toimintatapa. Marjat ja sienet haettiin metsästä, omasta lypsikistä maito, lampaista villat ja teurastusaikana otettiin talteen ja hyödynnettäväksi kaikki. Monilla oli kotieläimiä kaupungeissakin, pikku pihoissa, ja eläimet laidunsivat yhteismailla kaupungin reunamilla – kuten synnyinkaupungissani Porissa, jossa mummuni on kertonut mm. nykyisen Koivulan olleen yhteislaidunta, koivuhakaa. Nyt paikalla on asuinalue, pääasiassa pientaloja, joiden pihalla voi yhä halutessaan kasvattaa myös hyötykasveja. Vink, vink...

Kasvimaan pito onkin niitä asioita, johon lähes kaikilla on edes jonkinlaiset mahdollisuudet asuinpaikasta riippumatta. Muun muassa kaupungit ja 4H-yhdistykset vuokraavat viljelypalstoja taajamissakin. On terapeuttista työntää sormet multaan ja aloitella voi helpommilla kasveillakin ja vaikka pitämällä palstaa isommalla porukalla, jolloin työskentelyssä voi vuorotella tai hoitaa palstaa talkoilla, mikä onkin usein mukavaa.

Muitakin mahdollisuuksia voisi olla, kenties hiukan kunnianhimoisempaa viljelyä itsekseen tai vaikka osuuskuntapohjalta? Eläinten pitoa samoin. Kaupungeissakin voisi pitää vaikka Green Care -systeemillä omaa lammasta, josta saisi keritä omaa villaa – tai mikä estäisi samalla idealla tai osuuskuntana toteuttamasta kanojen, vuohien tai muiden kotieläinten pitoa? Luomuhedelmätarha mehiläisineen ja kellareineen olisi yhteisönsä kruunu. Se olisi paitsi paikka saada hyvää, lähellä tuotettua ravintoa, mutta myös viihtyisä ja rentouttava ympäristö ihmisille.

Mahdollisuuksia on! Ja jos ei muuta, ikkunalaudalla voi kasvattaa lehtivihanneksia, keittiössä idättää siemeniä ja sängyn alla kasvattaa uusia perunoita. Voi kävellä, pyöräillä tai ajaa bussilla metsänreunaan, jossa voi kerätä villiyrttejä, marjoja ja sieniä, kunhan vain pitää mielessään jokamiehenoikeudet sekä -velvollisuudet. Ja liikunta, raikas ilma, sade tai auringonpaiste tulee ilmaiseksi ja kaupan päälle. Joten ainakin ruokaansa voi halutessaan tuottaa myös itse, edes pienesti. Sekin kannattaa, myös ilon vuoksi.

"Kaupungeissakin voisi pitää vaikka Green Care -systeemillä omaa lammasta, josta saisi keritä omaa villaa – tai mikä estäisi samalla idealla tai osuuskuntana toteuttamasta kanojen, vuohien tai muiden kotieläinten pitoa?"